Juuret

Luin hiljattain vastailmestyneen Tuula Kasasen kirjan "Kenen lapsi?". Kirjassa on 24 tositarinaa. Yhteistä näille tarinoiden takana oleville ihmisille on se, että kaikki he ovat kasvaneet vailla oikeaa tietoa molemmista tai jommastakummasta biologisesta vanhemmastaan. Yksitoista tarinoista on nyt jo aikuisten adoptoitujen kertomia.

Kun tuon kirjan lukee, ei voi mitenkään vähätellä sitä tosiseikkaa, kuinka suuri merkitys lapselle on sillä, miten tieto hänen alkuperästään hänelle kerrotaan. Se tulee selväksi kaikista tarinoista. Monet tarinoiden henkilöistä ovat traumatisoituneet ja loitontuneet kasvatusperheistään sen vuoksi, että heille on suorastaan valehdeltu tai salailtu heidän biologinen taustansa. Myös häpeä tarttuu - vanhemman häpeä lapsen alkuunsaannista ei jää lapselta huomaamatta.

Itse kotimaasta adoptoidun lapsen äitinä luin tätä kirjaa oikeastaan myös oppikirjana siitä, miten ei kannata toimia adoptiolapsen kanssa. Ja toisaalta taas esim. 21-vuotiaan Pauliinan tarina on hyvä esimerkki siitä, kuinka avoimuus lapsesta asti on tuonut luottamuksen ja hyvän itsetunnon. Se, että lapsi kokee olevansa perheessä hyväksytty, oli tullut perheeseen miten tahansa, on erittäin tärkeää.

Soisin kirjan luettavaksi kaikille heille, joita asia mitenkään koskettaa. Niin adoptiovanhemmille, isättömien lasten äideille, sukusolujen luovuttajille, kuin luovutettujen sukusolujen käyttäjillekin. Vaikka lasta haluava ihminen on valmis vastaanottamaan lapsen kuin lapsen ja luovuttaja taas tekee teon silkasta auttamisenhalusta, niin pitäisi myös osata katsoa vähän pidemmälle. Kuinka lapsi tämän kaiken tulee hyväksymään? Hyväksyykö lapsi aikuisena minut vanhempanaan, kun/jos totuus tulee ilmi ennemmin tai myöhemmin?

Jos sukusolun luovuttajat määrätään lain mukaan rekisteröitymään, niin lapsettomuusklinikoiden pelko luovuttajien vähentymisestä on varmasti aiheellinen. Sukusolujen luovuttamista ei kuitenkaan pitäisi verrata esim. verenluovutukseen, koska sukusoluja luovutettaessa luovutetaan samalla osa omaa geeniperimää. Osa omaa itseä; lyhyt pikkusormi tai siniset silmät. Myös Lapsettomien tuki ry on sitä mieltä, että luovutettujen sukusolujen kautta syntyneellä lapsella olisi täysi-ikäisenä oikeus saada tietoa biologisesta taustastaan.

Tästä geeniperimästä syntyvä lapsi voi olla vaikka 30 vuoden päästä kiinnostunut, ei hän varmasti tulisi vaatimaan luovuttajaa äidiksi tai isäksi. Hänellähän on jo äiti ja isä. Mikä pelko sitten sukusolun luovuttajilla on, jos he eivät halua rekisteröityä? Pelko siitä, että lapsi tulee vaatimaan häntä äidiksi tai isäksi? Pelko siitä, että tästä koituisi juridisia ongelmia ja lapsi tulisi vaatimaan rahaa? Luulen, että suurin asia, mitä nämä lapset haluavat, on se, että hän näkee, minkälainen ihminen on hänen olemassaolonsa mahdollistanut. Onko tämä niin hirveä asia, jos syntynyt lapsi välttyy traumoilta sen johdosta?

Jari Sinkkosen mukaan esim. isän puuttuminen voi mietityttää läpi koko elämän. Toisaalta taas erään brittitutkimuksen mukaan suurin osa adoptiolapsista ei halua yhteyttä biologiseen sukuunsa. Koska me ihmiset olemme kuitenkin erilaisia, niin mielestäni asiaa pitäisi käsitellä sen mukaan, että lapselle tietoa olisi saatavissa, jos hän on siitä kiinnostunut.

Kansainvälisessä adoptiossa laspsi ei aina saa mukaansa tietoa biologisesta suvustaan. Toisia lapsia tämä voi vaivata enemmän ja toisia vähemmän. Uskon kuitenkin, että avoimuus näissä asioissa on tärkeintä. Että lapsi voi vanhempiensa kanssa jakaa näitä tunteitaan ja pohtia asioita yhdessä perheensä kanssa. Uskon lapselle olevan tärkeää senkin, että vanhemmat ovat aidosti myös suruissaan lapsen kanssa siitä, että lapsen taustasta ei ole enempää kertomista. Se ei kuitenkaan ole adoptiovanhempien syytä, että näin on.

Luovutettujen sukusolujen kautta alkuunsaatetuilla lapsilla asia on erilainen. Valitako rekisteröitynyt luovuttaja vai ei? Heidän vanhempansa ovat tehneet tietoisen päätöksen, jonka kanssa heidän on elettävä. Olisikin syytä miettiä, kenen edun mukaan tämä päätös tehdään - aikuisen vai lapsen...? Itse en voi muuta kuin kallistua lapsen puoleen.